My Story.

sometimes love means letting go of someone ..

Muistan ikuisesti kun olin täyttämässä 7-vuotta ja koulu oli alkamassa jahka kesä vaihtuisi syksyksi, kuinka isäni tuli kotiin pitkän päivän jälkeen. Juostiin isoveljen kanssa ulos katsomaan isää, ja isä nousi autosta, mutta sylistä törrötti neljä käpälää kohti taivasta, ja lopulta pennun pää. Ensimmäinen koira oli tullut perheeseen. Olen lapsesta saakka rakastanut eläimiä, ja kaneja meillä oli entuudestaan, mutta koiran pentu oli parasta unelmaa! Pentu katseli taloa uteliaasti, ja nimi tuli siitä kuinka pikkuinen loikkasi rahille ja teki tarpeensa siihen. Jekku. Jekku oli varsin suloinen, polven korkuinen punainen veijari jolla oli kielessä musta läiskä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Jekku oli seropi, kukaan ei tiennyt mitä siinä oli, vahinko pentu. Rakkautta se sai kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi, muistan kuinka koulussa ylpeilin sillä että olin juuri saanut kotiin koiran, ja kaikki halusi nähdä uuden pennun. Vuodet vieri ja Jekku pysyi matkassamme, poika ei ollut suuri mutta se hyppi rotweilerin selkään ja murisi isottelevasti, se oli kova jätkä. Silti se sai kuonoonsa kanilta kun pääsi kanin ulkohäkkiin. Kani oli kovempi jätkä kuin meidän punaturkki. Jekku jaksoi aina ilahduttaa, se piti ulkona vahtia ja jaksoi leikkiä, mutta se ei silti ollut suurin seurakoira mitä lapsi olisi ehkä toivonut, Jekku rakasti myös itsenäisyyttä ja ei koskaan nukkunut kenenkään kanssa sängyssä, vaikka olin aina halunnut koiran joka nukkuu kanssani sängyssä ja saan pitää siitä kiinni nukahtaessani, ja herätä sen hännän heilutukseen. Vanhempien eron ohella Jekku siirtyi isän mukaan pois, mutta se aina vähä väliä tuli hoitoon luokseni, viikoksi tai pidemmäksi. Jekku oli täyttämässä 13-vuotta, kunnes se meni jälleen etismään myyriä ja hiiriä pellolta, ja se katosi. Vaikka olin jo 18-vuotias itkin kuin pieni lapsi. Missä koirani oli? Jekku pelkäsi pauketta, ukkosta ja raketteja, ja ukkonen alkoi. Pelkään itsekkin ukkosta, mutta sinä aamuna... istuin rappusilla vaikka salamat välähteli ja ukkonen jylisi korvissa niin että paniikki olisi tullut, mutta nyt vain huusin koiraani ja itkin. Jekku oli vanha ja pelkäsin pahinta... että se olisi puun alla ukkosen tultua, ja saisi sydänkohtauksen ja kuolisi. Pelkäsin sitä eniten.. Tunteja kului, itkuni jatkui, ja soitin isälleni. Jekku teki omia retkiä mutta ei ollut koskaan kaukana... isä lohdutti että se on vain piilossa.. ja niin odotin. Illan alkaessa isäni soitti ja kertoi että jekku oli Viikissä löydettynä. Hymyilin taas, saan jekun takaisin! Seuraavana päivänä tulin kotoani vanhalle asunnolle jossa isä oli, mietin miksei Jekku tullut vastaan, ja näin isäni. Isäni silmät punotti.. Jekku oli siirtynyt iästä ikuisuuteen... enkä ehtinyt hyvästellä sitä.. Jekun etutassu oli murtunut, amputaatio olisi ollut mahdollista, mutta.. ei iäkäs koira olisi parantunut nopeasti. Itku nouri taas kurkkuuni ja silmistä poskille valui suolaiset kyyneleet. En näe enää ikinä koiraani... Jekku oli lähtenyt ja sen hännän heilutus oli enää muistoissamme, ja sydämmissämme. Se oli kova paikka meille kaikille... Kaipaan sinua suuresti, olit päivien piristys ja salaisuuksieni pandorian rasia. Niin monesti turkkiasi vasten suruni hukutin, ja sinulle salaisuuteni kerroin... 

Poikani mun... Ruma ankanpoikanen olit kun sut löysin. Olit heinämahainen ja rimpula hevonen, niin nuori joka ei osannut edes kääntyä eikä kukaan sua huomioinut. Suoraan sanoen, et ollut kaunis kun sut näin ensi kerran. Mutta hain sut maastoa varten, musitan sen retken ikuisesti. Olit äkäinen kuin ampiainen kun satulaa laitettiin, ja litistit jalkani jokaiseen puuhun joka tuli vastaan, et sä osannut kääntyä ja se oli vaikeaa sulle. Mutta mä rakastuin suhun, puskaponi joka oli niin idiootti että sovit mulle täysin. Dastin. Mä tein sun kanssa töitä, se testasit mua niin paljon, aluksi olin jokaisen tunnin jälkeen kuollut, sun kanssa sai taistella, mutten luovuttanut. Ensin oli hevonen ja tyttö, ja sitten oltiin vain Me. Ei kukaan sua katsonut, mutta aloit jo tuntea mut, kun sua huusit tulit luokseni ja annoit mun pitää susta huolen. Ja niin susta tuli joutsen. Vaikka sä karkasit ja olit ruualle perso, meistä tuli kaunis pari. Susta tuli mun hevonen. Vaikken omistanut sua, kaikki kutsui sua mun poniksi, mun omaksi pojaksi. Mä koulutin sua, ja sä olit herkkä ja rakastunut. Me selvittiin yhdessä muiden pilkasta, ja sä aloit oppia ja muuttua kauniiksi, kiiltäväksi tähdekseni. Saatiin muutama vuosi olla yhdessä, ja sitten matto revittiin niin rumasti jalkojeni alta. Sain soiton, "Dastin on myyty" - tuntui kuin jokainen valo olisi sammutettu ja katosin pimeään. Sain tietää, että omistaja halusi Dastinin takaisin itselleen kun siitä oli tehty kaunis mies. Tulin tallille, mutta vaikka höirist kun kävelin ohi en voinut koskettaa sua, en voinut katsoa sua. Itkin hiljaa. Sä lähtisit pois.. Viikko kului, olin tallilla mutten tahtonut koskettaa sua. Ja niin sain uuden soiton, "Dastin on ihan outo, se ei syö eikä juo, ja se on tiputtanut jo kaksi ratsastajaa" - kirosin, miksi te soitatte minulle ja käännätte veistä haavassani? Kun tulin tallille kutsuin poikaani, se oli yksin nurkassa mutta tuli luokseni. Kukaan ei tullut meidän lähelle koska Dastin kuulemma potki. Dastin oli kuitenkin vain ikävöinyt. Se oli unelma kun olin sen kanssa. Mutta se repi sydäntäni hajalle entistä enemmän.... I miss you my little boy.... 

Kun Dastinista aika jätti yritin löytää uuden ratsun. Ja tutustuin Euroon. Nuoreen tammaan joka ei ollut ihan sitä mitä oletin. Euro oli kiltti ja aasin näköinen typykkä joka ei osannut laukata. Työstin Euroa pitkää mutta en saanut siitä samaa otetta kuin Dastinista. Teimme paljon töitä ja olit jo päässyt alkuun, mutta et tuntunut samalta. Et tuntunut omalta. Olit ahkera ja yritteliäs tyttö, mutta sydämeni oli jo kaukana enkä saanut sitä takaisin.. Ratsastin sinulla mutta samaan aikaan ikävöin.. Lopulta en enää noussut hevosten selkään.. Jatkoin matkaani, ja kun koiramme kuoli elin reilun vuoden ilman koiraa ja eläintä. Totuin jo siihen että voin mennä miten halusin mutta silti halusin sen nelijalan kotiini. Ehdotin äidilleni monet kerrat edes pientä koiraa mutta äiti sanoi etten saisi koiraa ennenkuin muuttaisin pois. Ja se päivä tulikin nopeammin eteeni kuin olin uskonutkaan.. Lopulta pakkasin tavaroitani ja etsin itselleni koiraa. En ollut innoissanu muutosta, mutta koirasta sitäkin enemmän, ja sitten kohtasin sinut.. 

Bruno. Näin kasvosi netissä ja vaikka olin ajatellut pentu koiraa, veit sydämeni. Olit kaunis, niin kaunis. Isäni ei aluksi ihan hurrannut ajatukselle että ostamme Brunon, isä ajatteli että se kuolaisi liikaa. Mutta Brunon käytyä meillä, huomasin ettei poika kuolannut ja sanoin että haluan Brunon, ja lopulta haimme Brunon uuteen kotiin. Se tunsi heti olonsa kotoiseksi, se riehui ja tutki muutto laatikoita ja oli utelias ja väsymyksen tultua se meni sohvalle uinumaan. En voinut kuin hymyillä ja katsoa koiraa itku silmässä. Se todellakin oli minun iki oma koirani. Päivät vieri ja Brunosta tuli kokoajan rakkaampi ja lopulta olimme erottamattomat. Jos kävimme kylässä se oli innokas ihmisiä kohtaa ja jaksoi touhottaa, mutta silti seurasit minua.
Bruno on rakkain nelijalkainen joka minun elämässäni on ollut pitkään aikaan, olihan Jekku rakas mutta se oli etäisempi kuin tämä herrasmies. Olin aina halunnut koiran joka nukkuu vieressäni ja voisi olla kanssani vapaana pihalla, ja nyt sen sain! En voisi olla iloisempi koiran hankinnan kanssa! 

Tarinani on pitkä mutta siitä päästiin aina Bruunoon saakka, ja tästä koirasta pidän kiinni kynsin hampain. I love my little bad boy! 

Baby boy

WHO YOU REALLY ARE, BABY?

Brunon tullessa luokseni en tiennyt mitä rotua se mahtoi edustaa, tai edes oliko se puhdasrotuinen vai monirotuinen. Mietin monesti mitä kaikkea komeassa pojassani saattaisi olla, ja usein kallistuin Bullmastiffiin sekä Pitbulliin. Bruno on kuitenkin hyvin ihmisrakas ja älykäs koira, seurallinen ja silti vahtikoira joten lähdin tutustumaan rotuihin, ja eteeni löytyi Molossikoirat.
Molossikoira ei ole varsinaisesti rotu itsessään vaan siihen sisältyy monen monta Alaryhmää. Näistä alaryhmistä löytyi kaksi koirarotua jotka kuvastavat Brunoa erittäin hyvin ja ulkonäkökin täsmää, Boerboel ja Tosa Inu. Bruno on suurikokoinen ja massiivinen, joten rotuja on melkolailla. Boerboel on alkuperäisin eteläafrikkalainen, ja Tosha Inu taas Japanilainen. Molemmat rodut on harvinaisia Suomessa ja molemmat rodut on myös kieletty Tanskassa. Boerboeleja on suomessa n. 20 koiraa ja Tosha Inua taas on rekisteröity 18 joista elossa on ainakin 9. 

Vasemman puoleinen Tosa Inu - Oikean puoleinen Boerboel

Luonteeltaan tosa on rauhallinen, rohkea, peloton, itsevarma, herkkä ja erittäin älykäs. Tosa on omanarvontuntoinen ja tuo oman ylpeytensä avoimesti esille. Tarkka ja huolellinen sosiaalistaminen on tärkeää. Silti on olemassa koiria, jotka eivät vain pidä muista koirista, vaikka sosiaalistaminen olisi huolellisesti tehty. Kaikki epätoivottu ja aggressiivinen käyttäytyminen muita koiria kohtaan on alusta asti kiellettävä. Koira on hyvin herkkä jo pelkille äänensävyille, mikä kannattaa ottaa koulutuksessa huomioon. Koira ei anna epäoikeudenmukaista kohtelua anteeksi. Erityisen herkkänä koirana tosa kyllä huomaa, milloin ihminen ei ole tyytyväinen. Tosa haukkuu hyvin vähän, mutta on kuitenkin luotettava suojelija. Tosa rakastaa säännöllisiä rutiineja eikä hermostu pienestä. osa inun kasvattaminen Tanskassa on ollut kiellettyä vuodesta 2010. - Tekstin mukaan ja koiraani katsoessa voin sanoa että Bruno on erittäin samantapainen mitä Tosa. Tosa on painoluokassaankin samaa mitä Bruno sekä korkeudessa, ja värityskin on kohdillaan. Brunolla on ihmisiä kohtaan avoin ja positivinen luonne, mutta toiset koirat saavat Brunon räyhäämään. Bruno on erittäin älykäs ja arkisia sanoja mitä ihmiset puhuvat saavat Brunon kääntelemään päätään ja tapittamaan odottavasti jos puhe on ruuasta tai lenkkeilystä. Bruno viihtyy erittäin hyvin ihmisten seurassa eikä viihdy ulkona yksinään. Tosa on erikoistunut taistelu-, vahti- ja seurakoiraksi. Brunossa tulee vahti- ja seurakoira varsin hyvin esille ja taistelutahto taas siinä kuinka se suhtautuu mm. muita uroskoiria kohtaan remmissä.

Boerboel on luonteeltaan kuuliainen, luotettava ja älykäs ja sillä on myös erinomainen vartioimisvaisto. Se on peloton ja uskollinen eikä sen luonteenpiirteisiin kuulu voimakas aggressiivisuus. Rodun kasvattaminen Tanskassa on ollut kiellettyä vuodesta 2010 - Boerboelin luonne sopii möys Brunon kuvaukseen, värit ja kaikki ovat kohdillaan, ja Boerboeleja on tosiaan vain n. 20 suomessa. Mutta tarkemmin ajateltuna Boerboel urosten paino indeksi on n. 70 - 90kg. Bruno on kookas mutta ei todella yhtä jykevä ja painava mitä Boerboelita, toisin kuin taas Tosa on painoltaan vähintään 37kg, joka vastaa Brunon painoa paljon paremmin. 

Loihdimme jo isän kanssa tarinaa siitä miten Bruno olisi voinut lähteä pois perheestään ja löytyä, että Bruno olisikin puhdas rotuinen harvinaisuus, mutta jos tarkkoja ollaan Bruno voi hyvin olla myös täysi sekasikiö pentu, rodullahan ei ole mitään väliä, vain koiran kauneudella ja luonteella. Olkoon mikä tahansa Tosa tai Boerboel mutta Bruno on oma rakkini.

Jussi

Vietettiin pojankanssa juhannus kahdestaan, ei mitään sen erikoisempaa tehty. Tuijoteltiin elokuvia ja käytiin lenkeillä ja pihalla riehuttiin. Varsin tylsä mutta kaiketi vaihteleva jussi.
Brunonkanssa tuli touhottua ja poika nukku sylissä kun elokuvia katseltiin ja syötiin ittemme ähkyyn. Ainoa vaan ettei kannata jättää viinirypäleitä lattialle kun käy vessassa sillä poitsu niitä veteli onneissaan suuhunsa!
Leikattiin myös pojan kynsiä vähän, harvinaisen epämiellyttävää hommaa mutta kyllä pienen väännön jälkeen antoi leikata kynnet. Vähän huono sää kieltämättä oli, vettä satoi välillä ja välillä paistoi aurinko, mutta mikäs siinä sisällä ollessa.
Kuvassa olin tilannut juhannuksen kunniaksi roskaruokaa ja Bruno kurkki pöydälle jos jotain irtoaisi. Kyllähän sitten muutaman ranskalaisen poika saikin.
Ääniä kuului paljon ja pihalla ollessa saikin aina haukkua kun joku örvelsi asemalla, tosin päivä oli ihan hiljainen, porukka taisi olla viettämässä kotonaan juhannusta mutta iltaa kohden sitten alkoi humalaisia tulemaan ja alkoi myös pojalla kuoro. 

Mutta kuten sanoin, poika sai rähjätä ulkona ja välilläkun tuli liian kova ääninen huutelija asemalle oli poika samantien ikkunassa. (Omistaja tainnut olla hiukan laiska kun jouluvalotkin vielä ikkunassa! mutta ne on siellä valmiina joulua varten, ja kohtahan se joulu taas ovella koputtaakin!) Tämän Bruno on oppinut kun sohvalla istunut ja vilkaissut ikkunasta ulos, että siitäkin näkee hyvin pihalle ettei aina tarvitse juosta ovelle!
Bruno sai myös juhannukseksi uuden lelun, tosin se lelu oli niin kiva että pallo revittiin ensimmäisenä irti ja sitten sillä pystyi leikkimään. En tiedä rakastaako toi koira palluja niin paljon että ne revitään riekaleiksi vai onko sillä vihasuhde niihin? Lisäksi poika sai hodari luun ja mussuttanut siä sekä siankorvan. Brunolle isä osti Hirven potkaluun mutta en vielä antanut sitä pojalle koska ulkonahan sitä pitää syödä ja nyt on ollut niin huono sää, mutta kyllä se vielä kesän aikana saa sen mussuttaa!
Jahka säät paranee niin lähdetään pojan kanssa vähän juna matkoja kokeilemaan ja rantailemaan, katsotaan mitä poitsu sanoo julkisista, räyhäämistä on saatu vähemmälle muttei kokonaan pois vieläkään. Bruno on ollut oikein kiltisti ja ollut mukana uusien huonekalujen laittelemisessa ja kokoamisessa, tarkka poika!

Oh boy..

Oltiin 30.5 Zombie Walkissa Marin kanssa ja olihan se poikakin sitten puettava siihen omaan maalilla tuhrittuun paitaan, ja olihan se poika komea sillä paidalla keskellä pihaa seistessään ja poseeratessa. Olihan se aluksi inhottavan tuntuinen päällä mutta kiltisti se sitten päällä pysyi.

Hetki taas kulunut viimeisestä postauksesta, mutta täällä olemme nauttineet Brunon kanssa lomasta ja lenkkeilystä. Brunon lenkit tosin ei ole niin pitkiä tutkimuksia ollut koska omajalka on siinä kunnossa ettei sillä pitkälle kävellä, mutta Bruno on tajunnut pointin eikä kiukuttele, vaikkakin välillä pihalla se juoksee itsensä pökerryksiin. Kaupassakin käytiin uuteen otteeseen ja kioskilla, Bruno istuu nätisti ja odottaa koska lähdetään uudelleen liikkeelle, ainoa suuri ongelma on yhä edelleen remmissä räyhääminen. Vaikka kaupan edessä sen pitäisi odottaa ja koira menee kauempana kyllä se alkaa jälleen kovistelemaan. Lenkeillä taas koiran naksut ei enää kiinnosta kun koira tulee vastaan vaan makkaraa on tälläkertaa vain oltava pojalle tarjolla. Eikä Bruno myöskään ilahtunut kalastajasta joka loikkasi eisin joenpenkereeltä tieltä. Tulihan siinä pojalla säpsy ja taas räksytettiin. Mutta todistettua on, että humalaiset miehet eivät tule lähellekkään kun Brunoa kuljettaa ulkona. Poika on kovin pörhössä ja rinta edessä muristen muttei se yritä päälle käydä, tottakai remmi pakko kireällä olla että muutkin uskoo sen olevan vaikutusvaltainen herrasmies. 

Kirkonkellotkin on nyt kuultu ja kyllä se poika niille koreasti lauloikin. Harvemmin Bruno ulvonut on, enemmänkin se haukkuu pienellekkun rusahdukselle pimeällä ulkona ollessaan, tai sitten jos tiellä menee joku ohi.
Myöskin ensimmäinen ukkonen on koettu nyt yhdessä, ja ei voi sanoa, vanha koira tutisi ja läähätti paniikissa jylinää mutta Bruno otti lungisti syömällä luuta ja nukkumassa vaikkakin silmät välilllä aukeni kun jylisi kovempaa. Omistaja tosin oli vähän säikympi mutta ei se poikaa kiinnostanut. Rakeet tosin oli ihmeellisiä ja niille oli syytä haukkua kun ikkuna rätisi. Mutta sitten juostiin makkariin sänkyyn turvaan kun imuri meni päälle.
Pojalle pitäisi keksii jonkunlainen lelu jota se ei mahdollisesti saisi samantien hajalle. koska niin pienet kun isotkin pallot on tuhottu.

Suurimmat ongelmat arjessa taitaa olla toisille koirille äriseminen, vaikka se on jo laantunut on se silti voimakkaasti läsnä. Jossei pojasta saa sitä kitkettyä itse, katsotaan jos kokeiltaisiin koira koulua jos vaikka saataisiin pojalle kaverikin ettei aina tarvitse leikkiä omistajan kanssa. Hetikun tulee lämmintä niin lähdetään pojan kanssa uimaan ja jalan parantuessa mennään pellolle ja metsälle kuvailemaan poikaa. Arki menee rennoissa meiningeissä!

all foto © Keprex 2015
no copy ~

summer.

Kesäloma alko sateisissa meiningeissä mutta ei se meitä haittaa!
Loma tosiaankin alkoi ja Brunonkanssa on touhotettu vähän sitä sun tätä. Pitkiä lenkkejä on tehty ja leikitty enemmänkin, tosin pieni ongelma oli kun isoveli tuli käymään ja toi Brunolle HauHau-championin siansääriluun tuliaiseksi, mutta poika sitten päätti purra koko luun tohjoksi ja mussuttaa sitä, tuli siinä pieni oksennus show lenkeillä mutta onneksi ei sen ihmeempää tapahtunut.
Remmiräyhääminen on kokoajan paremmin hallinnassa, toki isot rotikka urokset on vielä melkonen ongelma, mutta yleensä namipalat onnistuu vaijentamaan tämänkin tollon. Ongelma tosin on vain kävellä suroaan kun haluaisi ne namit samantien kädestä tai taskusta, mutta ainakaan räyhäämistä ei juurikaan enää esinny. Ihmisiä Bruno on aina moikkaamassa yleensä häntäheiluen, vaikka välillä tuleekin vastaan epäilyttäviä hiippareita joille vähän muristaan mutta kylläsekin loppuu pienellä torumisella. Kauppaankin päästiin pojankanssa menemään, ja ajattelin että se pistää metelin kun se jää yksin odottamaan, mutta hienosti se siellä istui ja odotti ihan hissuksiin.

Ollaan vähän kokeiltu erilaisia ruokia mitä se on tottunut saamaan, mutta Pitahaya oli niin erikosien näkönen että se kiinnostui siitä enemmänkin. Makkara oli alussa aika kovasana, joten nyt olen koittanut vähentää makkaran syöttämistä ja ostanut ihan koirille tarkotettuja naksuja ja raksuja. Odotellaan lähetystä hämeenlinnasta että voidaan jättää raksut vielä vähemmälle ja syöttää kunnon lihaa, lohta ja muutavastaavaa riisin seassa. Bruno tosin on siitä erittäin herttainen, että jos kurkku tippuu pöydältä niin se löytää samantien paremman suun kuin roskiksen. Bruno ei todella kamalasti nirsoile siitä mitä se pistää poskeensa, joten siksi on pakko olla lenkeillä kokoajan skarppina ettei se nyt ihan mitä tahansa suuhunsa tunge. Tosin sitruuna ei maistu pojalle. Sellaisen se sai suuhunsa ja aivasteli ja irvisteli sitten aikansa koska pahaahan se varmasti oli! Tosin, herkkupepulle ihan oikein.

Kesäloma alko joten päätettiin sitten kokeilla vähän erinäisiä temppuja, meillä on kyproksilevyjä ja niillä vähän hypitty ennenkuin saan jotain parempaa hankittua, ja niitä se tykkää loikkia, tosin jos niitä on kaksi päälekkäin se ei oo enää kivaa, silloin kiva on loikata seisomaan siihen nelintassuin ja odottaa namipalaa. Juokseminenkin on tosi kivaa, vaikka lenkki olisi miten pitkä tahansa, aina pieni loppuspurtti ulkosalla lenkin jälkeen on parasta! Portilla päästän sen aina vapaaksi ja kuuluu vain suhahdus kun se juoksee pihalle innoissaan ja siinä kymmenisen minuuttia se jaksaa riehua ja rällästää ennenkuin se kaipaa enemmänkin rapsuttelua ja vettä. Tässä kesän aikana on tarkotus vielä saada se opetettua kulkemaan vierellä ilman remmiä nätisti, hyppimään vähän korkeampia esteitä ja vainua oppimaan. Kesä on vasta alussa ja poika tykkää iltasin haukkua ulkona ja nauttia elämästä! 

all foto © Keprex 2015
no copy~!

YA!

Siitä on hetki kun viimeksi kirjoitin, ja kirjoitin remmiräyhäämisestä, joten pysytään samassa aihe alueessa. Ollaan treenattu Brunon kanssa vähän sitä sun tätä. Poika tottelee hyvin nimeä kun sitä pitää ulkona vapaana, se saa aina hepulin kun pääsee lenkin jälkeen vapaaksi ulos ja kun tulen koulusta kotiin. Miksi pitää koiraa kiinni kun sitä voi katsoa että se pysyy pihassa. Bruno oli vain aamulla niin laiska ettei jaksanut edes ulos tulla ilman pakotusta.. onneks penska kun sai jäädä nukkumaan..
Bruno osaa myös pihalla ollessaan tunnistaa sanan 'sisälle' ja menee ovelle kiltisti odottamaan. Poika oli myös erittäin hieno kuvauksen kohde, poika oli paikoillaan ja tykkäsi telmiä ja esiintyä kameralle, ja sain aivan mahtavia kuvia pojastani. Viikonloppu meni rennoissa meiningeissä, kävin vanhalla talollani hakemassa julisteita ja vaatteita, pojan odotellessa kiltisti. Muuten viikonloppu menikin melko rennoissa meiningeissä. 

Saavutuksia on kuitenkin jo hankittu. Luin muutamia blogeja ja päätin kokeilla remmiräyhäämisen estämiseksi namipaloja. Makkaroita ja kaupasta ostettuja namipaloja, ja tämä herkku napa vetää mitä vain ja kaikki ruoka on erittäin hyvää. Joten otin nameja taskuun lenkin ajaksi. Palkitsin Brunoa kun se kulki nätisti vieressä pyytämättä remmi löysällä, opettaen että remmissä ei vedetä. Koirat on kuitenin suurin ongelma. Ihmisiä tullessa vastaan poika heiluttelee häntäänsä ja on valmis ottamaan rapsutuksia, vaikkakin jotkut on pelottavia kun ryömii ryteikössä. Ennen kun koira tuli vastaan alkoi rähinä, ja Brunoa oli vaikea viedä eteenpäin koska se halusi koiran luokse ja Brunolla on voimaa. Joten suoraan kävely on hitusen hankalaa ja siinä sitten koitat olla ihmisten silmissä hallitsevana koirasi kanssa. Ei siinä, tiedän ettei poika pääse otteesta mutta ei se kivaa ole minulle eikä koirallekkaan kiskoa sitä eteenpäin ja torua jatkuvasti ettei se räyhää. Jopa pienet koirat ovat räyhäämisen arvoista. Mutta nyt keksimme tavan jolla poika katsoo koiria, muttei kisko ja on hiljaa. Pieni vihellys, vierelle ja toinen jossa nyrkin sisällä on pari namia, kuonon edessä namit on hyvä tekniikka, koska Bruno ei rähise, se katsoo koiria mutta on hiljaa ja tökkii kättä namipalan toivossa. Namin saadessa se ei suinkaan lähde haukkumaan ja räyhäämään vaan haluaa uuden vaikka nyrkissä ei enää olisikaan namia. Burno välillä istuu alas ja odottaa namia, katsomme koiraa mutta Brunon katsoessa minua, annan sille namin koska se on hiljaa ja keskittyy enemmän omistajaansa kuin koiraan.

Tottakai se on nyt aluksi ihan hyvä että se keskittyy namin saamiseen kun koira ohittaa, koska silloin ei synny räyhäämistä. Naru on kuitenkin vielä lyhyellä ettei se tee äkki hyökkäystä ja saan sen nopeasti takaisin vierelle ja hallintaan. Kunhan se oppii että namia saa kun ohitetaan nätisti toinen koira, aletaan opettelemaan löysemmällä narulla, ja lopulta ilman namipalaa, ja namipala tulee vasta kun koira on mennyt ohi ilman räyhäämistä.
Olin aluksi varma, että en saa räyhäämistä kitkettyä pois, ja että joutusiin tukeutumaan koira kouluihin, mutta nyt alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että saadaan tästäkin järkäleestä kitkettyä riehuminen pois kun vaan on pitkää pinnaa ja jaksaa joka lenkille ottaa nameja mukaan. Yhteensä neljä tilannetta on jo tullut vastaan, okei koirat on ollut pieniä ja silloin Bruno on käyttäytynyt vaikka toiset koirat on haukkunut vastaan, Burno on vain katsellut koiraa ja jatkanut matkaa kun sitä olen pyytänyt. Ehkä poika on puolenvuoden jälkeen valmis kävelemään remmi pitkällä koirien ohitse rähisemättä tai noteeraamatta suuremmin toisiin koiriin. Bruno on kuitenkin fiksu ja avoin poika, ja Brunosta näkee, kun sitä kehuu ja antaa namin ja silittää, että se tajuaa mistä on kyse, ja on tyytyväinen myös omaan toimintaansa. Täytyy katsoa mitä tapahtuu kun isompia koiria tulee vastaan, miten se reagoi, mutta toivottavasti yhtä positiivisella tavalla mitä pieniin koiriin!
Aurinkoiset tervehdykset vapaalta pojalta! 

fotos © Keprex 2015
no copy!

Training....

Brunon kanssa on mennyt tuttuun tapaan hyvin, poika sai uuden luun ja riehunut sydämensä kyllyydestä. Bruno odottaa kiltisti kotona koulupäivät ja onkin huomionkipeä kun saavun kotiin ja saa rakkautta paljon. Silti, rakkaus ja ihana lenkkeily ei poista meidän ongelmaa..

Bruno on löytökoira, ja etsinyt pysyvää kotia jos jonkin aikaa, Bruno toki osa perus asiat, istu, tassu, maahan. Remmissä kävelee nätisti, mutta edessä, silti pyytäessä sen viereen, on sen vaikea musitaa sana 'nätisti'-kehotus kun remmi on löysällä ja pyydän poikaa kävelemään vieressäni. No, joka päivä paremmin se onnistuu kun sitä yrittää, mutta todellinen ongelma on remmiräyhääminen. Oli koira miten iso tahansa tai kuinka pieni, narttu tai uros se on aina rähisemisen arvoinen. Entinen koira oli lempeä eikä jaksanut kinnostua koirista joten siltä ei edes tarvinnut kitkeä remmiräyhäämistä pois. Minulle kyllä sanottiin että remmissä kävelee poika nätisti, mutta uroksista poika ei pidä. Noh.. ei se kyllä nartuistakaan näytä tykkäävään. On oletettavaa, että Bruno toki rauhoittuu muutaman vuoden sisälle kun se on kastroitu, mutta en halua paria vuotta taistella siitä saako se mennä rähisemään vai ei. Olen kokeillut vähän sitä sun tätä, mutta kiitokset tyttöystävälleni joka kaivoi muutaman blogin remmiräyhäämisestä ja nyt on ideoita kuinka saattaisin saada pojan lopettamaan räyhäämisen. Pelkoa Bruno ei koe, mutta uskon että se on vain sitä kuuluisaa urosten machoilua, vaikka narttujen kanssa Bruno tulee toimeen eikä mitään yritäkkään. Näin kuulemma. Poika on kuitenkin ollut vielä sen verran vähän aikaa etten osaa sanoa tarkasit itse miten se toimeen tulee kenenkin kanssa.
Nyt kuitenkin alkaa Brunon koulutus jakso, aika opetella kävelemään remmissä löysällä vieressä, ja ohitella koirat turvallisella välimatkalla mutta remmi suhteellisen löysällä jos se auttaisi lopettamaan moisen käytöksen. Alkuun ollut lepsumpi meno koska uusi paikka vielä pojalla, mutta nyt on aika alkaa opettaa koiraa sellaiseksi kuin sen haluan. Ja pojasta tulee vielä komea ja hyvä käytöksinen herrasmies !

Kokeilin myös päästää tänään Brunon vapaaksi pihassa, ja se sinkosi samantien kohti peltoa, ja olin varma että nooooin nyt se karkasi, mutta väräässä olin. Pieni kutsu ja poika käänsi kurssin hakien vain lelun ja juoksi onneissaan kohti ja veti hepulit juosten ympäri pihaa innoissaan. Kyllähän poikaa uskaltaa pitää vapaana kun sitä jaksaa katsoa ja sen kanssa jaksaa riehua. Ehkä ajokoiraa siinä hitusen on kun lintuja tykkää jahtailla, mutta tuskimpa se pihasta lähtisi kun sitä kutsuu. Poika on käyttäytynyt moitteettomasti, katsotaan mitä kaikkia kujeita se vielä keksii itselleen ja mun varalle!

Foto © Keprex 2015
no copy!