My Story.

sometimes love means letting go of someone ..

Muistan ikuisesti kun olin täyttämässä 7-vuotta ja koulu oli alkamassa jahka kesä vaihtuisi syksyksi, kuinka isäni tuli kotiin pitkän päivän jälkeen. Juostiin isoveljen kanssa ulos katsomaan isää, ja isä nousi autosta, mutta sylistä törrötti neljä käpälää kohti taivasta, ja lopulta pennun pää. Ensimmäinen koira oli tullut perheeseen. Olen lapsesta saakka rakastanut eläimiä, ja kaneja meillä oli entuudestaan, mutta koiran pentu oli parasta unelmaa! Pentu katseli taloa uteliaasti, ja nimi tuli siitä kuinka pikkuinen loikkasi rahille ja teki tarpeensa siihen. Jekku. Jekku oli varsin suloinen, polven korkuinen punainen veijari jolla oli kielessä musta läiskä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Jekku oli seropi, kukaan ei tiennyt mitä siinä oli, vahinko pentu. Rakkautta se sai kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi, muistan kuinka koulussa ylpeilin sillä että olin juuri saanut kotiin koiran, ja kaikki halusi nähdä uuden pennun. Vuodet vieri ja Jekku pysyi matkassamme, poika ei ollut suuri mutta se hyppi rotweilerin selkään ja murisi isottelevasti, se oli kova jätkä. Silti se sai kuonoonsa kanilta kun pääsi kanin ulkohäkkiin. Kani oli kovempi jätkä kuin meidän punaturkki. Jekku jaksoi aina ilahduttaa, se piti ulkona vahtia ja jaksoi leikkiä, mutta se ei silti ollut suurin seurakoira mitä lapsi olisi ehkä toivonut, Jekku rakasti myös itsenäisyyttä ja ei koskaan nukkunut kenenkään kanssa sängyssä, vaikka olin aina halunnut koiran joka nukkuu kanssani sängyssä ja saan pitää siitä kiinni nukahtaessani, ja herätä sen hännän heilutukseen. Vanhempien eron ohella Jekku siirtyi isän mukaan pois, mutta se aina vähä väliä tuli hoitoon luokseni, viikoksi tai pidemmäksi. Jekku oli täyttämässä 13-vuotta, kunnes se meni jälleen etismään myyriä ja hiiriä pellolta, ja se katosi. Vaikka olin jo 18-vuotias itkin kuin pieni lapsi. Missä koirani oli? Jekku pelkäsi pauketta, ukkosta ja raketteja, ja ukkonen alkoi. Pelkään itsekkin ukkosta, mutta sinä aamuna... istuin rappusilla vaikka salamat välähteli ja ukkonen jylisi korvissa niin että paniikki olisi tullut, mutta nyt vain huusin koiraani ja itkin. Jekku oli vanha ja pelkäsin pahinta... että se olisi puun alla ukkosen tultua, ja saisi sydänkohtauksen ja kuolisi. Pelkäsin sitä eniten.. Tunteja kului, itkuni jatkui, ja soitin isälleni. Jekku teki omia retkiä mutta ei ollut koskaan kaukana... isä lohdutti että se on vain piilossa.. ja niin odotin. Illan alkaessa isäni soitti ja kertoi että jekku oli Viikissä löydettynä. Hymyilin taas, saan jekun takaisin! Seuraavana päivänä tulin kotoani vanhalle asunnolle jossa isä oli, mietin miksei Jekku tullut vastaan, ja näin isäni. Isäni silmät punotti.. Jekku oli siirtynyt iästä ikuisuuteen... enkä ehtinyt hyvästellä sitä.. Jekun etutassu oli murtunut, amputaatio olisi ollut mahdollista, mutta.. ei iäkäs koira olisi parantunut nopeasti. Itku nouri taas kurkkuuni ja silmistä poskille valui suolaiset kyyneleet. En näe enää ikinä koiraani... Jekku oli lähtenyt ja sen hännän heilutus oli enää muistoissamme, ja sydämmissämme. Se oli kova paikka meille kaikille... Kaipaan sinua suuresti, olit päivien piristys ja salaisuuksieni pandorian rasia. Niin monesti turkkiasi vasten suruni hukutin, ja sinulle salaisuuteni kerroin... 

Poikani mun... Ruma ankanpoikanen olit kun sut löysin. Olit heinämahainen ja rimpula hevonen, niin nuori joka ei osannut edes kääntyä eikä kukaan sua huomioinut. Suoraan sanoen, et ollut kaunis kun sut näin ensi kerran. Mutta hain sut maastoa varten, musitan sen retken ikuisesti. Olit äkäinen kuin ampiainen kun satulaa laitettiin, ja litistit jalkani jokaiseen puuhun joka tuli vastaan, et sä osannut kääntyä ja se oli vaikeaa sulle. Mutta mä rakastuin suhun, puskaponi joka oli niin idiootti että sovit mulle täysin. Dastin. Mä tein sun kanssa töitä, se testasit mua niin paljon, aluksi olin jokaisen tunnin jälkeen kuollut, sun kanssa sai taistella, mutten luovuttanut. Ensin oli hevonen ja tyttö, ja sitten oltiin vain Me. Ei kukaan sua katsonut, mutta aloit jo tuntea mut, kun sua huusit tulit luokseni ja annoit mun pitää susta huolen. Ja niin susta tuli joutsen. Vaikka sä karkasit ja olit ruualle perso, meistä tuli kaunis pari. Susta tuli mun hevonen. Vaikken omistanut sua, kaikki kutsui sua mun poniksi, mun omaksi pojaksi. Mä koulutin sua, ja sä olit herkkä ja rakastunut. Me selvittiin yhdessä muiden pilkasta, ja sä aloit oppia ja muuttua kauniiksi, kiiltäväksi tähdekseni. Saatiin muutama vuosi olla yhdessä, ja sitten matto revittiin niin rumasti jalkojeni alta. Sain soiton, "Dastin on myyty" - tuntui kuin jokainen valo olisi sammutettu ja katosin pimeään. Sain tietää, että omistaja halusi Dastinin takaisin itselleen kun siitä oli tehty kaunis mies. Tulin tallille, mutta vaikka höirist kun kävelin ohi en voinut koskettaa sua, en voinut katsoa sua. Itkin hiljaa. Sä lähtisit pois.. Viikko kului, olin tallilla mutten tahtonut koskettaa sua. Ja niin sain uuden soiton, "Dastin on ihan outo, se ei syö eikä juo, ja se on tiputtanut jo kaksi ratsastajaa" - kirosin, miksi te soitatte minulle ja käännätte veistä haavassani? Kun tulin tallille kutsuin poikaani, se oli yksin nurkassa mutta tuli luokseni. Kukaan ei tullut meidän lähelle koska Dastin kuulemma potki. Dastin oli kuitenkin vain ikävöinyt. Se oli unelma kun olin sen kanssa. Mutta se repi sydäntäni hajalle entistä enemmän.... I miss you my little boy.... 

Kun Dastinista aika jätti yritin löytää uuden ratsun. Ja tutustuin Euroon. Nuoreen tammaan joka ei ollut ihan sitä mitä oletin. Euro oli kiltti ja aasin näköinen typykkä joka ei osannut laukata. Työstin Euroa pitkää mutta en saanut siitä samaa otetta kuin Dastinista. Teimme paljon töitä ja olit jo päässyt alkuun, mutta et tuntunut samalta. Et tuntunut omalta. Olit ahkera ja yritteliäs tyttö, mutta sydämeni oli jo kaukana enkä saanut sitä takaisin.. Ratsastin sinulla mutta samaan aikaan ikävöin.. Lopulta en enää noussut hevosten selkään.. Jatkoin matkaani, ja kun koiramme kuoli elin reilun vuoden ilman koiraa ja eläintä. Totuin jo siihen että voin mennä miten halusin mutta silti halusin sen nelijalan kotiini. Ehdotin äidilleni monet kerrat edes pientä koiraa mutta äiti sanoi etten saisi koiraa ennenkuin muuttaisin pois. Ja se päivä tulikin nopeammin eteeni kuin olin uskonutkaan.. Lopulta pakkasin tavaroitani ja etsin itselleni koiraa. En ollut innoissanu muutosta, mutta koirasta sitäkin enemmän, ja sitten kohtasin sinut.. 

Bruno. Näin kasvosi netissä ja vaikka olin ajatellut pentu koiraa, veit sydämeni. Olit kaunis, niin kaunis. Isäni ei aluksi ihan hurrannut ajatukselle että ostamme Brunon, isä ajatteli että se kuolaisi liikaa. Mutta Brunon käytyä meillä, huomasin ettei poika kuolannut ja sanoin että haluan Brunon, ja lopulta haimme Brunon uuteen kotiin. Se tunsi heti olonsa kotoiseksi, se riehui ja tutki muutto laatikoita ja oli utelias ja väsymyksen tultua se meni sohvalle uinumaan. En voinut kuin hymyillä ja katsoa koiraa itku silmässä. Se todellakin oli minun iki oma koirani. Päivät vieri ja Brunosta tuli kokoajan rakkaampi ja lopulta olimme erottamattomat. Jos kävimme kylässä se oli innokas ihmisiä kohtaa ja jaksoi touhottaa, mutta silti seurasit minua.
Bruno on rakkain nelijalkainen joka minun elämässäni on ollut pitkään aikaan, olihan Jekku rakas mutta se oli etäisempi kuin tämä herrasmies. Olin aina halunnut koiran joka nukkuu vieressäni ja voisi olla kanssani vapaana pihalla, ja nyt sen sain! En voisi olla iloisempi koiran hankinnan kanssa! 

Tarinani on pitkä mutta siitä päästiin aina Bruunoon saakka, ja tästä koirasta pidän kiinni kynsin hampain. I love my little bad boy!